Tshernobyl - säteilevä matkakohde

Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus näyttäytyi 70-luvun lapselle ensimmäisenä todellisena rajan yli tulevana uhkana. Kylmä sota ja ydinvarustelu olivat tuttuja vain television ajankohtaisista ohjelmista ja nyt koettiin ensimmäistä kertaa jotain konkreettisesti uhkaavaa ja pelottavaa. Uutisia tuhoutuneen reaktorin tilanteesta tihkui Suomeen hitaasti ja laskeumien cesium-luvuista ilmoitettiin tarkkoja tietoja vasta vuosia myöhemmin. 

Vuonna 1986 asuin Turengissa, Janakkalan kunnan taajamassa, jossa 1-5 asteikolla cecium-pitoisuudet määriteltiin kolmeksi. Huomattavasti kovemmat laskeumat olivat nykyään Lahteen kuuluvassa Nastolassa (5). Onnettomuuteen on palattu Suomen mediassa tasaisin aikavälein, pääasiassa aina jonkun vuosipäivän yhteydessä. Vuonna 2006 Helsingin Sanomien Kuukausiliite julkaisi Tšernobylistä laajan artikkelin uudesta näkökulmasta: onnettomuuspaikalle tehtiin turistimatkoja. Tuohon aikaan matkat olivat vielä huomattavan kalliita, mutta artikkeli kiehtovine valokuvineen iskosti omaan päähäni ajatuksen: Tshernobyliin on tämän elämän aikana päästävä.

Prypjat, kaupungin kyltti

Kaksitoista vuotta myöhemmin, joulun alla 2017 tein ratkaisun. Olin mennyt puoli vuotta aikaisemmin Las Vegasissa naimisiin (siitäkin on tarinaa tulossa!) ja mietin vaimolleni 1-vuotishäälahjaa. Punaviiniä nauttiessa sain kuningasajatuksen: matkailu tunnetusti avartaa ja mieleen nousi Tshernobyl. Liki kahdeksan kuukautta ennen toteutuvaa matkaa lentojen hintataso osoittautui normaalia korkeammaksi, mutta lentoyhtiöksi valikoitui yhden välipysähdyksen Lufthansa. Hintaa lennoille tuli n.180€/hlö. Halvemmallakin ja suoraan Kiovaan nykyään pääsee, vaikka perushinta näyttää olevan n. 150€ lennon kestäessä Helsingistä 2 tuntia. Mainittakoon, että punaviini oli sen verran sumentanut ajatukseni, että epähuomiossa menomatkalla lentojen vaihtoaika oli yli vuorokauden. Asia ei sinällään haitannut, vaan tutustuimme pysähdyksellä Müncheniin. Lähinnä siis hotellihuoneeseen ja lähistöllä sijainneeseen Biergarteniin. Bratwurstit maistuivat, vaikka ne eivät juuri Lidl´n makkaroista eronneet.

Kiovan lentokentällä vaihdoimme automaatista rahaa (todellakin, syötimme sisään euroja ja saimme tilalle hryvnia, luultavasti yhtä maailman vaikeimmin lausuttavaa valuuttaa). Ennakkoon olin lukenut varoituksia kentällä pyörineistä pimeistä taksista, jotka saattoivat hyväuskoista turistia laskuttaa rankemman kautta. Yleinen ongelma toki muillakin kentillä. Emme varoituksista piitanneet ja nappasimme neuvottelun jälkeen kuskiksi paikallisen yksityisyrittäjän ja hänen 90-luvun Toyotansa. Hinnaksi sovittiin kohtuullinen 20 euroa ja hinta piti. 

Matkaa hotellille oli vajaat 10 kilometriä. Booking.comista löytynyt Boutigue Apart-Sherborne oli viihtyisä, korkea, mutta hissitön vanha rakennus, jonka ylimmästä kerroksesta huoneen sai n. 30 eurolla. Tähtiluokitus oli 3, vaikka välttämättä se ei mitään oleellista majapaikasta kerro. Huone oli kuitenkin iso, siellä oli mikroaaltouuni ja oma suihku. Sherbournessa sai äärimmäisen kohteliasta palvelua ja sen vierestä löytyy brutalistisen taiteen huippua edustava Salyut-hotelli, jonka terassilla kävimme aamupalalla.

Salyut-hotelli

Itse matka Tshernobyliin oli ohjelmassa seuraavana päivänä. Ennakkovarauksen tein jo puoli vuotta aikaisemmin netissä. Valitsin yhden päivän kierroksen, vaikka mm. huomattavasti kalliimpi matka yöpymismahdollisuudella oli saatavissa. Reissu kustansi n. 60€/hlö ja päivä riitti ainakin meille. Matkatoimistona toiminut SoloEast saa kiitettävän arvosanan ja vahvan suosituksen. 

Aamulla 24.8. päätimme lähteä hyvissä ajoin kävelemään kohti SoloEastin ilmoittamaa lähtöpaikkaa aivan Kiovan ytimessä, maineikkaan Maidan-aukion kupeessa. Tarkoitus oli olla paikalla vajaassa puolessa tunnissa, mutta heti hotellimme ulkopuolella huomasimme jotain outoa olevan tekeillä. Kaduilla oli maastopukuisia ukrainalaissotilaita ja mitä lähemmäksi lähtöpaikkaa pääsimme, sitä raskaammin aseistautuneita sotilaat olivat. Olimme tietoisia Krimin miehitystilanteesta, josta tuli uutisia päivittäin. Oliko jotain tapahtunut Kiovassa, pommi, terrorismia vai mitä? Kävelymme hidastui huomattavasti. Teitä oli poikki ja meitä ohjattiin pienemmille sivukaduille siinä määrin, että mieleen nousi pelko,että emme lähtöpaikalle ehdi. Lopulta oli enää ylitettävä yksi tie, koko kaupungin pääkatu, jonka toisella puolella sijaitsi McDonalds, jonka vierestä SoloEastin pikkubussien (3) oli määrä lähteä. Mutta mitäs vielä! Katua jyräsivät raskaat panssarivaunut perässään lukematon määrä marssivia sotilaita. Tämähän on joku paraati! 

Meidät ohjattiin vielä yhdelle sivureitille. Juoksimme loppumatkan ja olimme bussien vieressä jokseenkin minuutilleen sovittuna aikana klo 09.00. Löysimme oppaamme, viehättävän kolmekymppisen Victorian, joka puhui hyvää englantia. Ja hän puhui sitä paljon, bussin mikrofoniin liki koko kolmen tunnin menomatkan ajan. Victorian puheista ei puujalkavitsejä eikä sarkasmia puuttunut. Niin, syy sotilaihin ja sotakalustoon selvisi: Ukraina itsenäistyi Neuvostoliitosta 24.8.1991. Jos olette siis yleensäkään matkustamassa Kiovaan ko.päivänä, ottakaa asia huomioon. Emme olleet ainoat paraatiin jumittuneet ja odottelimme lähtöpaikalle puolisen tuntia ennen kuin bussimme starttasi kohti määränpäätä. Kiitettävää toimintaa SoloEastilta.

Victoria, matkaoppaamme

Ennen bussin lähtöä kävin ostamassa viereisestä McDonaldsista syötävää ja juotavaa. Tämä osoittautui turhaksi, sillä pysähdyimme jo tunnin ajon jälkeen huoltoasemalla, josta olisi voinut ostaa itselleen matkaevästä. Matkaa Tshernobyliin oli 130 kilometriä ja pikkubussissamme oli reissaajia joka puolelta maailmaa. Innokkain oli saksalainen lupsakka mieshenkilö, jolla oli mukana säteilymittari, jonka lukemia jokaisella pysähdyspaikalla ihmettelimme. Virallisia ”rajatarkastuksia” oli matkalla kaksi. Ensimmäisellä niistä hieman yrmymmän oloiset rajavartijat hoitivat homman, toisella toiminta oli jo vapaamuotoisempaa. Vaatetuksesta sen verran, että järjestäjän toiveena matkalle oli pukeutua pitkiin housuihin ja pitkähihaiseen paitaan. Itse varmuuden vuoksi teippasin kuluneita lenkkareitani ilmastointiteipillä ja jätin reissun jälkeen käytetyt vaatteet hotellille. Turvallisuuden maksimointia, vaikka säteilyn kanssa ko. toimenpiteellä ei ollut mitään tekemistä. Matkalla pysähdyimme pari muutakin kertaa ja Victoria esitteli saastuneita kohteita, esim. merkattuja kiviä, vaikka säteilymittari ei niin kaukana reaktoreista kovin korkealle noussut. Yhdessä kerrostalossa näytti olevan asukas ja levähdyspaikalla loikoili paikallinen koira.

Säteilymittari oli ahkerassa käytössä.

Pian saavuimme Prypjatin kaupungin kyltille, joka oli suosittu selfiepaikka. Koko kaupunki ja sen 49000 asukasta evakuoitiin onnettomuuden jälkeen. Poseerasimme kyltillä ja siirryimme bussilla itse reaktoreille, joilla ei kovin paljon nähtävää ollut. Uusittu suojakuori, eli marraskuussa 2016 paljastettu jättimäinen siirrettävä metallirakennelma esiteltiin suoja-aidan takaa. Vakuuttava ilmestys tietysti, painoa kolmen Eiffelin verran. Tämän jälkeen ohjelmassa oli lounastauko. Ruokailu sisältyi matkan hintaan ja siihen kuului keitto ja pääruoka. Erikoisruokavaliot oltiin otettu ennakkoon huomioon ja ruoan tarjosi paikallisten emäntien pyörittämä ravintola muutaman kilometrin päässä Prypjatista.

Taustalla vanhan sarkofagin korvannut suojakuori.

Ruoan jälkeen Victoria vei meidät massiiviselle radiomastolle, tai radiomastoksi se oltiin aikoinaan paikallisille esitetty. Kyseessä oli kuitenkin Neuvostoliiton rakentama tutka, jolla oli tarkoitus havaita mm. maan ilmatilaan lähetetyt ohjukset. Tutka oli alusta alkaen käyttökelvoton, sillä se reagoi mm. pilviin. Nyt se seisoi jyhkeänä, ilman mitään käyttötarkoitusta paikallaan muistuttaen kylmästä sodasta ja sen absurdiudesta. 

Prypjat, radiomastoksi naamioitu tutka

Prypjat, nukke koululla

Seuraavaksi oli edessä matkan kohokohta - siirryimme kävellen Prypjatin aavekaupunkiin. Kohteet olivat tuttuja valokuvista: ostoskeskus, tyhjät kerrostalot, koulun liikuntasali, lastentarha ja legendaarinen huvipuisto. Urheilukenttä oli kasvanut vuosien saatossa täyteen puita ja pensaita. Rakennukset olivat ränsistyneitä ja kasvoivat jäkälää. Säteilytaso Prypjatissa on paikoitellen n.100-kertainen luonnolliseen taustasäteilyyn verrattuna ja tiettyjä ”hot spotteja” oltiin eristetty. Victoria esitteli meille kävelyn yhteydessä printattuja ”ennen ja jälkeen”-valokuvia ja kierroksen erikoisuutena oli se, että pääsimme sisään muutamaan ”kiellettyyn”rakennukseen, joiden ulkopuolelle Victoria jäi odottelemaan, koska hänellä ei ollut sanojensa mukaan lupaa ihmisiä niihin päästää. Teatteria tai ei, mutta samapa tuo.

Prypjat, koulun koripallokenttä

Chernobyl-televisiosarjan myötä matkailu Prypjatin alueelle on räjähdysmäisesti (sic) lisääntynyt. Vierailumme aikana puiden takana vilahteli kahden muun bussin ryhmät, mutta mistään ruuhkasta ei voinut vielä puhua. Hämmentävin episodi sattui, kun erääseen rakennukseen sisälle mentyämme yllätimme neljän hengen ”kuvaustiimin”. Voisi sanoa, että kohtaaminen tapahtui liki housut kintuissa. Vaatetuksesta, tai lähinnä sen puutteesta päätellen pystyi toteamaan, että ryhmä kuvasi Prypjatissa erotiikka-alan elokuvaa. Jos joku on vaikka pornhubissa moiseen törmännyt, niin laittakaa sähköpostia :).

Prypjat, huvipuisto

Paluu Kiovaan sujui yhdellä pysähdyksellä, jolla meidän ”säteilytasomme” tarkastettiin. Laitteisto näytti sen verran vanhalta, että kyseessä saattoi olla matkaan lisätty väliviihdytys. Kukaan meidän bussissamme ei mittausta reputtanut. Toki matkamuistojen, kuten kivien tai kasvien tuonti alueelta oli ehdottamasti kielletty. Olimme kaikki väsyneitä, myös huomattavasti hiljentynyt Victoria, kun saavuimme takaisin Kiovaan. Illan päätteeksi menimme hääpäivämme kunniaksi syömään sushiravintolaan. Paikallinen herkku,eli borschkeitto oli listalla vasta seuraavana päivänä.

Matka jätti hyvän maun, niin Tshernobylin/Prypjatin kuin Kiovan osalta. Kiova on jättimäinen (2,8 milj. asukasta) kaupunki, jossa länsimaalaisuus näyttäytyy palvelualttiutunena ja rentona ilmapiirinä. Hintataso on huokea ja paluumatkallakaan meitä ei taksikuski huijannut. Itseäni kiinnostavaa neuvostohenkeä löytyy tietysti miljööstä ja arkitehtuurista, joihin tutustumiseen kolme päivää oli liian lyhyt aika. Mainittakoon, että jalkapallon ystävänä tuli tsekattua Kiovan Dynamon kotikenttä, Valeri Lobanovskyi-stadion, jossa ottelu jäi ainakin vielä näkemättä.

Valeri Lobanovskyin patsas stadionin vieressä.

Kuvat: Pasi & Sandy Lahti.
Avainsanat: Tshernobyl, Chernobyl, Kiova, matkailu, Ukraina